Trukin Laguuni 2013, lyhyt matkakertomus

Tämä artikkeli julkaistiin sukellusseura Kuplan lehdessä Illussa nro 2013/03. Se on melko tiivis ja lyhyt tarina reissustani Trukille 2013.
Miltä tuntuisi sukeltaa alueella, jolla löytyy vierivieressä hyväkuntoisia satametristen laivojen hylkyjä lämpimässä ja kirkkaassa vedessä? Tällainen paikka löytyy Chuukista, jossa kävin kahden viikon reissulla maaliskuussa 2013.
Tyynen Valtameren keskellä, päiväntasaajan tuntumassa sijaitsee Chuukin Laguuni, joka kuuluu Mikronesian liittovaltioon ja Karoliinien saariryhmään. Ennen vuotta 1990 alue tunnettiin nimellä Truk. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä aluejaoissa koko tämä osa Tyyntä Valtamerta joutui Japanin keisarikunnan hallintaan silloisen kansainliiton päätöksellä. Japanin laivasto rakensi Trukin Laguuniin valtavan laivastotukikohdan, joka oli koko keisarikunnan vahvimmin varusteltu ja voittamattomana pidetty linnake. Siellä sijaitsi mm. 5 lentokenttää, korjaustelakoita, viestintäkeskus ja tutka-asema. Linnakkeen vahvuus oli noin 50 tuhatta sotilasta ja sitä kutsuttiin Tyynenmeren Gibraltariksi ja japanilaisten vastineeksi USA:n Pearl Harbourin tukikohdalle.
Japanilaisten tuhoisa hyökkäys Pearl Harbourin tukikohtaan joulukuussa 1941 käynnisti USA:n sotatoimet Japania vastaan, ja vuosikausien katkerien taisteluiden jälkeen USA:n laivasto oli päässyt etenemään Trukin lähistölle. Lopulta helmikuussa 1944 Trukin tukikohta tuhottiin kaksi päivää kestäneessä massiivisessa “Operation Hailstone” ilmaiskussa toimintakyvyttömään kuntoon, ja kaikki silloin ankkurissa olleet alukset upotettiin ja näin syntyi maailman mittavin laivojen hautausmaa eli Trukin haamulaivasto, joka lepää tänäkin päivänä laguunin pohjassa. Atollin syrjäinen sijainti on edesauttanut hylkyjen säilymisessä paikoillaan.
Vuonna 1969 Jacques Cousteaun tutkimusryhmä saapui atollille Calypso aluksellaan ja he olivat tiettävästi ensimmäiset laitesukeltajat jotka ovat tutkineet Trukin hylkyjä. Tämä tutkimusretki on esitetty TV-sarjassa ”The Undersea World of Jacques Cousteau”, kauden 1 episodissa 14 nimeltään ”Lagoon of Lost Ships / Le lagon des navires perdus”, joka löytyy Youtubesta. Cousteaun ryhmä vei mukanaan tonnikaupalla hylyistä nostettuja esineitä mukanaan, mutta he löysivät vain murto-osan hylyistä.
Vuonna 1972 paikalle saapui Sam Redford, joka kartoitti reilun 30 hylyn sijainnit paikallisen sukellusoppaan Kimiuo Aisekin kanssa.  Vuonna 1973 Kimiuo Aisek perusti alueen ensimmäisen sukellusliikkeen Blue Lagoon Resortin, joka on edelleen toiminnassa ja Aisekin perheen omistuksessa. Kimiuo kuoli 4.1.2001 sydänkohtaukseen ja hänen muistokseen on kiinnitetty muistolaatta Fujikawa Marun kannelle. Klaus Lindemann alkoi kartoittamaan alueen hylkyjä tehokkaammin 1980-luvulla yhteistyössä Kimiuo Aisekin kanssa. Yhdessä he löysivät 16 muun suuren hylyn sijainnit ja Klaus Lindemann julkaisi  löydökset kirjassaan ”Hailstorm: The Dive Guide”.
Lähes kaikkien hylkyjen mukana hukkui tuhansittain japanilaisia merisotilaita joiden jäännökset jäivät hylkyjen uumeniin. Vanhimmissa filmeissä ja valokuvissa näkee vielä suuret määrät luurankoja ja pääkalloja. Klaus Lindeman dokumentoi hautapaikat tarkasti, jonka tiedon avulla Japanilaiset kävivät 1980 luvulla keräämässä vainajien jäännöksiä pois ja niille järjestettiin pääsaarella ja Japanissa asianmukaiset hautajaistoimitukset. Syvimmistä ja vaikeapääsyisimmistä paikoista voi tosin edelleen löytää vainajien jäännöksiä.
Chuuk, kuten koko Mikronesia, on varsin kehittymätön alue ja paikalliset alkuasukkaat elävät erittäin vaatimattomissa oloissa. Mitään erityisen tuottoisia elinkeinoja ei paikallisilla ole, eikä edes turismia ole merkittävissä määrin kehittymättömän infrastruktuurin ja kaukaisen sijainnin vuoksi. Trukin hylkyjen vuoksi Chuukiin tulee joitakin satoja sukellusturisteja vuodessa, ja heitä palvelevat pääsaaren Wenon kaksi maissa toimivaa sukelluskeskusta Blue Lagoon Resort ja Truk Stop, sekä kaksi live-aboard alusta SS Thorfinn ja Odyssey. Chuukiin pääsee United Airlinesin reittilennolla USA:n Guamin tukikohdasta pääsaaren Wenon vaatimattomalle lentokentälle. Guamille on Suomesta kätevintä lentää Manilan ja Hong Kongin kautta. Lentoihin menee pari vuorokautta yhteen suuntaan.
Tein oman reissuni Chuukiin suomalaisen sukeltajaryhmän kanssa, ja meitä oli kaikkiaan 22:n sukeltajan porukka, joka vuokrasi yhdessä koko SS Thorfinn aluksen omaan käyttöön kahdeksi viikoksi. Matkan suunnittelu alkoi jo 3 vuotta aikaisemmin. Lopulta meitä oli 13 tekniikkasukeltajaa ja kolme repe-sukeltajaa, ja loput 6 sinkkupulloja käyttäviä ”rec” sukeltajia. Tuplapullosukeltajista neljällä oli side-mount varustus ja lopuilla perinteiset selkäpullot. Jaoimme porukan sukelluksille kolmeen ryhmään: Tek-1, Tek-2 ja Rec.
Meillä oli myös mukana suomalainen TDI sukelluskouluttaja, joka veti osalle porukkaa tekniikkasukelluskursseja. Itse suoritin täyden setin kursseja ja sain Trimix kortin tuliaisiksi. Teimme kurssisuoritukset normaalien hylkysukellusten lomassa ja paikka olikin aika ihanteellinen tällaisten kurssien suorittamiseen.
Kaikkiaan saimme tehtyä 12 täyttä sukelluspäivää, ja jokaiselle päivälle 3 sukellusta, sekä laivalle tulopäivänä yhden sukelluksen. Aamuisin meillä oli syvä sukellus, joka Tek-ryhmille tarkoitti 60-40 metriä ja Rec-ryhmälle noin 40-30 metriä. Tek-ryhmien aamun syvä sukellus oli aina dekompressiosukellus. Päivän seuraava sukellus oli hiukan matalampi kohde 30-20 metriin, ja päivän viimeinen sukellus sitten joku leppoisampi 20-10 metriä syvä ja pienempi kohde. Lähes kaikki kohteet olivat siis toisen maailmansodan aikaisia rahtilaivoja, jotka olivat täynnä sotakalustoa, kuten tykkejä, panssarivaunuja, lentokoneiden osia, ammuksia ym. Muutama pienempi sota-alus ja lentokone kuului loppupäivän kohteisiin ja kerran kävimme katsomassa haikaloja. Suuri osa isoista hylyistä oli uponnut pystyasentoon ehjinä ja niiden sisälle pystyi sukeltamaan, joten oli mahdollista mennä käymään lastiruumissa, konehuoneissa ja muissa sisätiloissa. Muutama hylky oli uponnut kyljelleen, joten lastiruumiin sukellettiin sivusta.
Japanilaisten laivojen nimissä on aina sana Maru perässä, joten sukelsimme siis aina jotain Marua, lukuun ottamatta sukellusvenettä ja lentokoneita. Seuraavat Marut kävimme sukeltamassa: Amagisan , Fujikawa, Heian, Hoki, Kansho, Kiosumi, Momokawa, Nagano, Nippo, Rio de Janeiro, San Fransisco, Sankisan, Seiko, Shinkoku, Shotan, Unkai, Yamagiri ,Yubae.
Kahdessa viikossa ehti näkemään kaikki tärkeimmät Marut, ja hienoimpiin Maruihin teimme kaksi sukellusta. Viikko ei kaiken näkemiseen olisi kunnolla riittänyt, eikä edes kahdessa viikossa nähnyt kuin pintaraapaisun. Jotakin laivoja kuten San Fransisco Marua voisi yksistään sukeltaa monta viikkoa ehtimättä silti näkemään kaikkea. Sukellusten syvyys toki rajoitti paljon mahdollisuuksia, sillä esim. San Fransisco Marulla syvyyttä oli 45 ~ 60 metriä ja näin ollen tupla-80-cu-ft pulloilla ja kahdella 40 cu-ft dekopullolla ei ollut järkevää sukeltaa 30 minuuttia pidempään hylyllä ja dekoja kertyi helposti 40 min. Tätäkin hylkyä käydään sinkkupullollakin sukeltamassa ja ihan konehuoneessa asti, mutta hylyllä ei silloin montaa minuuttia vietetä ja kunnon dekoihin ei kaasu riitä.
Hylyt olivat kyllä näkemisen arvoiset mutta ne alkavat olla jo aika huonossa kunnossa lähes 70 vuoden pohjalla ruostumisen jälkeen ja ovat paikoin erittäin runsaan korallikasvun peitossa. Parin vuosikymmenen päästä hylyistä ei ehkä ole jäljellä enää kuin ruostuneita metallikasoja pohjalla. Nyt kaikki laivat vielä seisovat pystyssä tai kyljellään ja rakenteista on edelleen suurin osa jäljellä, ja erityisesti konehuoneet ovat melko hyväkuntoisia. Laivojen sisältä edelleenkin löytää esineistöä siitä huolimatta että sitä on todella ahkerasti kannettu vuosikymmenet pois. Luonnollisesti matalimmat hylyt on aika hyvin jo tyhjennetty ja syvemmillä hylyillä näkemistä vielä riittää. Paikalliset oppaat vievät melko huolettomasti asiakkaita seikkailemaan syvälle laivojen uumeniin pitkiä ja kapeita käytäviä pitkin. Meidän reissullamme repe-sukeltajat kunnostautuivat erityisesti laivojen sisuksien koluamisessa ja dyykkien jälkeen muut pääsivät näkemaan Gopro-kameroihin tallentuneita huimia otoksia.
Vaikka SS Thorfinn mainostaa olevansa kykenevä palvelemaan tekniikkasukeltajia, niin meille paljastui että todellisuudessa osaaminen ja kaluston kunto oli aika heikkoa, ja laivan resurssit olivat riittämättömät palvelemaan näin suurta määrää tekniikkasukeltajia. Lisäksi etukäteen tilaamamme Helium-tankit jäivät saamatta, ja jouduimme tyytymään hätäratkaisuna kahteen Blue Lagoon Resortilta lainattuun He-tankkiin, jotka eivät kuitenkaan alkuunkaan riittäneet tarpeisiimme. Heliumia riitti jokaiselle vain 1 ~ 2 laihaan 17/20 Trimix-sukellukseen ja muuten pääsääntöisesti jouduimme tekemään ”deep-air” sukelluksia. Happea tarvitaan tekniikkasukelluksessa dekoihin paljon, ja sitä oli tarkoitus saada laivan omasta kompressorista, mutta sen tuotantokyky oli meidän tarkoituksiimme täysin riittämätön. Myös deko-pullojen happitäytöissä jouduttiin tyytymään kompromisseihin, säännöstelyyn ja tinkimään dekokaasujen käytössä. Tuplapullosukeltajat eivät voineet ikinä saada edes iltapäivän sukelluksille nitroksia selkäpulloihin. Sinkkupullo rec-sukeltajakin joutuivat välillä tyytymään pelkkään paineilmaan, vaikka melkein kaikki heidän sukelluksensa olisi syvyyksien puolesta voitu tehdä 32% Nitroksilla ja meille oli luvattu että Nitroksia riittäisi. Yhden repe-sukeltajan diluenttin laitettiin epähuomiossa Heliumin sijasta hitsaus-Argonia, joka onneksi huomattiin ajoissa.
SS Thorfinn osoittautui varsin rämäksi ja aikansa eläneeksi purtiloksi, ja sen omistaja “kapteeni” Lance Higgs hankalaksi vanhaksi jääräpääksi, jota ei asiakkaiden mielipiteet paljoa kiinnostaneet. Kapteenin käsitykset turvallisesta sukeltamisesta ovat täysin aikansa eläneet. Laiva oli melkein yhtä pahassa ruosteessa kuin hylyt joita sukellettiin, torakoita riitti ja ilmastointi ei toiminut kunnolla. Ainoat kehut voi antaa Chuukilaiselle miehistölle, joka hoiti hommansa tosi hyvin ja hymyssä suin ja Chuukilaisten naisten kokkaama ruoka oli tosi hyvää olosuhteisiin nähden. Myös Italialainen divemasterimme Diego teki parhaansa sukellustoiminnan pyörittämiseksi, vaikka hän ei missään asiassa saanut kapteenilta asianmukaista tukea. Meidän 2 viikkoamme jäivät hänen viimeisikseen aluksella, sillä hän sai tarpeekseen laivan hullusta menosta ja päätti poistua meidän mukanamme ”pitkälle lomalle”. Diego saikin heti järjestettyä itselleen uuden työpaikan ja on nyt Filippineillä liveaboard-aluksella töissä ja kuuleman mukaan on oikein tyytyväinen. SS Thorfinnin piti olla hänelle 20 vuotisen uran jälkeen unelmatyöpaikka, mutta se olikin kaikkea muuta. SS Thorfinniä ei siis voi suositella.
Kaiken kaikkiaan reissu meni kuitenkin hyvin, eikä mitään isompia vahinkoja tapahtunut, kukaan ei jäänyt hylyn uumeniin eikä bendannut. Reissulle tuli hintaa kaikkine kuluineen lähes 5000 Euroa, josta SS Thorfinnin osuus oli 3000 USD.